Impulsiivisia ostoksia ja opiskelustressiä

Hola, toverit. 

Aika on lentänyt siivillä ja meitsi on virallisesti asunut Barcelonassa jo kaksi kuukautta - ja toivottavasti monta vielä edessä! Vaikka toisinaan tämäkin kaupunki näyttää ankean puolensa (mm. kahden päivän kaatosade) on Barcelona tällä hetkellä ainoa paikka maailmassa, jossa tunnen oloni aidosti kotoisaksi. Siitäkin huolimatta, että olen kaikilla mittareilla mitattuna tämän kaupungin outolintu. 

Opiskelustressiä on ollut ilmassa, mitäpä sitä kieltämään. En ole ehkä vielä löytänyt oikeaa opiskelurytmiä, onhan siitä kuitenkin yli puoli vuotta, kun viimeksi opiskelin, joten taidot ovat alkaneet ruostumaan. Kunhan saan opiskelurytmini taas uudestaan kiinni, uskon että tästä tulee aivan mahtava lukuvuosi. Opiskelutahti on intensiivinen ja välillä tuntuu, että olen luentosalin tyhmin tyyppi, mutta haasteitahan tulin täältä hakemaan. 

Olen tehnyt viime aikoina myös muutaman impulsiostoksen. Ykkösenä kaikista impulsiostoksistani on liput Placebon keikalle Antwerpeniin. Meitsi menee siis marraskuussa ensivisiitille Belgiaan! Jännittää niin perkeleesti, mutta olisin katunut lopun elämääni jos en olisi ostanut keikkalippuja lempibändini 20-vuotiskiertueelle. Toinen impulsiostokseni liittyy niin ikään lentolippuihin. Ostin nimittäin jouluksi lennot Kööpenhaminaan, jossa teen parin päivän pyrhädyksen ennen joululomaani Suomessa. Köpiskin jänskättää pikkasen, sillä rehellisyyden nimissä on todettava ettei odotukseni terveys-, hispteri- ja joogaparatiisiksi tituuletarusta Köpiksestä ole kovin korkealla. Luulen kuitenkin, että Skandinaviaa tulee tässä syksyn aikana niin kova ikävä, että kiljun riemusta Köpikseen saavuttuani. 

La Mercè 2016 - ukkosmyrskyjä ja kapinaräppiä

Juhlat on juhlittu. Tämän vuoden La Mercèstä jäi taas kerran monia hyviä sekä vähemmän hyviä muistoja. Ennen kuin palaan muistelemaan tämän vuoden tapahtumia, on meistin kuitenkin pakko sanoa pari sanaa kyseisestä tapahtumasta yleensä. La Mercè ei nimittäin ole millään tavalla suosikkijuhlani Kataloniassa, vaikka monelle muulle kyseinen häppening on juhlavuoden kohokohta. Ensinnäkin, Barcelona on aivan liian iso kaupunki kompaktien kaupunkijuhlien viettämiseen ja juhlapaikasta toiseen siirtyminen ruuhkaisissa metroissa onkin yhtä tuskaa. Toiseksi, mun mielestäni Barcelonasta vaan yksinkertaisesti puuttuu sellainen rennon letkeä bilemeininki, johon aikoinani Tarragonassa asuessani totuin ja jota sittemmin Barcelonassa asuessani olen jäänyt kaipaamaan. Täällä kaikki on isompaa ja näyttävämpää, mutta yleinen tunnelma on paljon sieluttomampi kuin pikkukaupungeissa. Vaikka mulla on vaikeuksia myöntää tätä, mutta toisinaan mä kaipaan ihan tosissani Tarragonaa. 

Tämän vuoden La Mercè oltiin typistetty nelipäiväiseksi spektaakkeliksi. Torstaina käytiin kaveriporukalla katsomassa Cap Grossojen esittely Placa Sant Jaumella, käytiin pikaisesti kaljottelemassa mukavassa tapas-baarissa ja siirryttiin lopulta Ciutadelan puistoon katsomaan millainen meno siellä oli. Ja olihan hiljaista! Taidettiin kaikki odottaa illalta vähän liikoja, koska lähdettiin kotiin aika varhaisessa vaiheessa. Perjantaina oli tarkoitus mennä espanjalaisen Love of Lesbianin keikalle puolitutun katalaanijätkän ja hänen kavereidensa kanssa, mutta perkeleenmoinen myrsky ja oma kyvyttömyyteni olla ajoissa tapaamisissa johti siihen, että kuumien treffien sijaan istuin yksin litimärissä vaatteissa keskustan Starbucksissa. Saa nähdä tuleeko uusia deittejä tuon jätkän kanssa enää uudestaan, vaikka sovittiinkin siitä, että seuraavalla kerralla mä tarjoon kaljat anteeksipyynnöksi. 

Lauantaina kävin pikaisesti katsomassa Castellerseja ja sunnuntaina näin upean Saul Williamsin livekeikan Estrella Dammin vanhalla tehtaalla Eixamplessa (keikkakansa oli iältään muuten noin 6-96 vuotiatita, tällaistahan näkee sitten vain Kataloniassa...). Lauantaina kävin myös parilla keikalla, mutta ne jätti meitsin vähän kylmiksi toisin kuin Saul Williams, joka veti puolet setistänsä yleisön seassa räpäten. Näin jälkeenpäin ajatellen ei olisi pitänyt olla niin laiska, että jätin Manu Chaon keikan Forumilla väliin. Sunnuntaina perkeleenmoinen myrsky alkoi taas, ja juuri Correfocin aikaan. Seurasin Correfocia vähän aikaa, mutta sateessa ja kylmässä viimassa ei oikein napannut jatkaa juhlimista yöhön. Mulle Correfoc on aina ja ikuisesti helteisten kesäöiden juttu - vain niissä on oikeanlainen taianomainen tunnelma. 

Ensi vuonna uudestaan, mutta La Mercèn sijaan Santa Teclassa. 

Mitä paluumuutto Barcelonaan opetti minulle?

Olen asunut Barcelonassa paluumuuttajana jo hiukan yli kuukauden ajan. Aika on kulunut todella nopeasti ja oon tarkastellut kaupunkia ihan uusin silmin, mutta toisaalta samaan aikaan musta tuntuu siltä kuin en olisi täältä koskaan ollutkaan poissa. Tähän fiilikseen vaikuttaa suuresti se, että asun tällä hetkellä samalla kadulla, jossa asuin myös vaihtovuoteni aikana. Kaikki tuntuu niin pirun kotoisalta taas. 

Koska ensimmäinen kuukausi on täällä mennyt lähinnä lomaillessa, mulla on ollut ruhtinaalisesti aikaa juoda halpaa kaljaa ja kelailla asioita. Erityisesti mielessäni ovat pyörineet paluumuuton hyvät ja huonot puolet. Hyviä puolia on toki paljon enemmän kuin huonoja, mutta rehellisyyden nimissä on todettava ettei muutto tänne ollut mikään paluumuutto maanpäälliseen paratiisin. Suhtaudun Barcelonaan nykyään aiempaa realistisemmin enkä enää ihannoi täällä elämistä yhtään sen enmpää tai vähempää kuin elämistä missään muuallakaan. Paluumuutto Barcelonaan on opettanut minulle sen, että...

1) koti on siellä missä itsestä tuntuu hyvältä olla. Tällä hetkellä Barcelona tuntuu hyvältä paikalta elää, mutta en halua vielä arvioida sitä, millaisella mielellä suhtaudun täällä asumiseen vuoden päästä. Jos Barcelona ei tulevaisuudessa tarjoa minulle mahdollisuuksia elää omannäköistä elämääni ja toteuttaa tavoitteitani, olen valmis nostamaan kytkintä ja suuntaamaan itselleni mieluisampiin paikkoihin.  

2) kolututtautuminen ja henkisen pääoman kerryttäminen ovat investoinneista parhaimmat. Olen hyvin kiitollinen siitä, että jaksoin opiskella Suomessa sen sijaan, että olisin levottomina nuoruusvuosinani lähtenyt ulkomaille hanttihommiin. Monelle ihmiselle elämä ulkomailla on päämäärätöntä seilaamista maasta ja työpaikasta toiseen ja vaikka sellainen elämä sopii joillekin, olen itse sitä mieltä, että nuoruusvuosia ei ole pakko elää tuli persuksen alla. Vaikka matkustelu avartaa maailmankuvaa, henkistä pääomaa voi kerryttää toisillakin tavoilla. Minun taustallani ei eksoottisia tarinoita kerrota muille ihmisille, mutta toisaalta ei mulla ole mitään tarvetta reissaamalla buustat egoani. 

3) nautin monikulttuurisessa ympäristössä asumisesta. Olen ensimmäisen kuukauden ajan hengannut todella monikulttuurisessa seurassa, koska en edelleenkään tule kovin hyvin toimeen katalaanien kanssa. Nykyinen tuttavapiirini koostuu ihmisistä ympäri maailmaa: espanjalaisistista, malesialaisesta, trinidadlaisesta, romanialaisesta, amerikkalaisista, brasilialaisesta, argentinalaisista japanilaisesta, kanadalaisesta ja kirgisialaisesta. Siinä missä vaihtovuoden aikana elin hyvin sisäänpäin lämpenevässä ja näin jälkikäteen nähtynä melko ksenofobisessa ympäristössä, nyt tilanteeni on aivan toinen; ystäväpiirini on avoin, hyväksyvä ja pluralistinen. Saan energiaa tästä ympäristöstä.

4) Tinderöinti ei toimi Barcelonassa. Liityin kaverin kehotuksesta Tinderiin. Parin viikon tinderöinnin jälkeen on kuitenkin todettava, että en saa mitään kiksejä viestittelystä ruudun välityksellä. Suurin osa täkäläisistä Tinder-käyttäjistä on pari päivää kaupungissa oleilevia ulkomaalaisia, kiipeileviä ja purjehtivia katalaaneja tai selkeästi iästään/siviilisäädystään/ammatistaan/kansallisuudestaan valehtelevia tyyppejä. Match-palkkini on hautausmaa hasardisti alkaneille ja loppuneille keskusteluille. 

5) Barcelonastä löytyy kaikkea sitä, mitä tarvitsen; kaaosta, kapinaa ja hyvää energiaa. Aamen ruuhkametrojen erikoisille kanssamatkustajille, Ravalin kaduilla leikkiville kiinalaislapsille, Gràcian nuorille anarkisteille ja positiivista energiaa itsestään lähettäville tyypeille, jotka ovat viime viikkoina alati inspiroineet minua. 

Kesällä luetut 2/3

Maathai, Wangari - The Challenge for Africa

Wangari Maathai on Nobel-palkittu poliittinen vaikuttaja, jonka yhtenä tärkeimmistä saavutuksista voidaan pitää Green Belt Movement -järjestön perustamista. The Challenge of Africa -kirjassa nousee esiin Maanthain tausta ympäristöaktivistina sekä demokratian puolestapuhujana. Hänen mukaansa Arikan suurimmat huolenaiheet ovat ihmisten ympäristölle aiheuttamat ongelmat sekä politiikan huipulle kivunneet vastuuntunnottomat johtajat. Maathai ei kaunistele Afrikan nykytilannetta, vaan osoittaa syyttävän sormensa afrikkalaista poliittista eliittiä kohtaan. Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon, koska se ei tarkastele Afrikkaa länsimaisen kehitysavun näkökulmasta, vaan se on aito ja rehellinen puheenvuoro Afrikasta sellaisena kuin sen afrikkalaiset yhteiskunta-aktivistit tuntevat. Maathai on erinomainen argumentoija, mutta voi olla, että tämä kirja on vaikeaselkoista luettavaa ellei tiedä mitään Afrikan politiikasta etukäteen.

McCabe, Patrick - Breakfast on Pluto

Patrick McCabe on irlantilainen kirjailija, jonka omaelämänkerralliseen teokseen Breakfast on Pluto perustuu samanniminen elokuva. Koska itselleni kyseinen elokuva on kaikkien aikojen suosikkini, halusin myös lukea kirjan, johon suosikkielokuvani perustuu. Tiesin jo ennen McCaben kirjan lukemista, että Neil Jordanin ohjaama elokuva on siistitty tulkinta alkuperäisestä tarinasta. Varsinainen yllätys olikin se, kuinka vähän elokuvan juoni ja kirjan tarina vastasivat toisiaan. McCaben kirja on autenttisempi kosketus IRA:n miehittämään Irlantiin ja transvestiitin elämään kuin elokuva, mutta kirja etenee poukkoilevasti enkä voi olla miettimättä, että tällä kertaa elokuva oli minulle kirjaa suurempi elämys. Elokuvassa minua eniten viehätti päähahmon viattomuus ja itsevarmuus, jotka molemmat puuttuivat kirjasta. Haluan kuitenkin ehdottomasti lukea lisää McCabea, koska hänen kirjoitustyylinsä on minun makuuni sopivan hauska ja ilkikurinen.

Coetzee, J.M - Häpeäpaalu 

Aiemmin jo kerroin haluavani lukea lisää Coetzeea, koska pidin hyvin paljon hänen omaelämänkerrallisesta Kesästä, jonka luin aiemmin tänä kesänä. Lähikirjastosta löytyi Coetzeen palkittu teos Häpeäpaalu, jonka päädyin lukemaan kahdessa iltapäivässä. Häpeäpaalu kertoo tahritun valkoisen miehen matkasta Etelä-Afrikan mustalle maaseudulle, tyttärensä nykyiselle kotiseudulle, jossa ihmiset eivät ole vielä irtautuneet rotuerottelun muistosta. Kirja on rankkaa luettavaa, koska Coetzee ei armahda lukijaa esittämillään moraalisilla kysymyksillään. Milloin menneisyyden ei enää pitäisi antaa hallita meitä ja tulevaisuuttamme? Kuka maksaa suurimman hinnan omasta häpeästään? Sen sijaan, että kirjan henkilöt ratkaisisivat nämä kysymykset lukijan puolesta, Coetzee antaa päätäntävallan lukijalle. Jos tänä kesänä sinulla on aikaa vielä yhdelle kirjalle, lue Häpeäpaalu. 

Ogawa, Yoko - Revenge

Asetin täksi kesäksi itselleni haasteeksi lukea enemmän ei-länsimaista kirjallisuutta. Aloitin afrikkalaisesta kirjallisuudesta alkukesästä ja päädyin japanilaiseen kirjallisuuteen loppukesästä. Halusin lukea japanilaista kirjallisuutta monipuolisemmin kuin aiemmin,  jolloin olin pääasiassa lukenut vain Murakamia. Japanilaisen Yoko Ogawan kirja Revenge on ehdottomasti kesällä lukemieni kirjojen top kolmosessa. Revenge on kiehtovan hyytävä romaani, joka koostuu useasta toisiinsa nivoutuvasta yhden luvun mittaisesta tarinasta. Ensimmäinen luku alkaa lähes henkäyksenomaisella keveydellä, mutta tarinan edetessä sen tunnelma muuttuu yhä synkemmäksi. Revenge on surrealistinen kirja, jota on vaikea asettaa yhden kategorian sisään. Lukukokemuksena se on vertaansa vailla. 

Sen, Amartya - Identiteetti ja väkivalta

Amartya Sen on ensisijaisesti tunnettu nykytalouden tutkijana, taloustieteen Nobelistina sekä maailman kuuluisimpien yliopistojen menestyneenä professorina. Olin jonkin verran tutustunut Senin tuotantoon jo ennen tämän kirjan lukemista, mutta on myönnettävä, että en pitänyt tästä niin paljon kuin muista hänen kirjoistaan. Lukiessani minusta tuntui siltä, etten ollut lukemassa hyvin argumentoitua ja syvällistä yhteiskunnallista analyysia sisältävää teosta, joka olisi sujuvassa vuoropuhelussa muiden samaa aihepiiriä tutkivien kirjojen kanssa, vaan olin lukemassa yhden miehen henkilökohtaisesta kokemuksesta syntynyttä pintapuolista kannanottoa identiteetin vaaroista ja varjopuolista. Sen korostaa intersektionaalisuutta, ihmisten mahdollisuutta tunnistaa, toteuttaa ja järjestää omia identiteettejään. Vaikka tällainen näkökulma on mielestäni erittäin tarpeellinen osa identieettikeskustelua, Senin teos on kuitenkin varsin heikko tuotos intersektionalisuudesta.

Kaksi viikkoa muuttoon

Barcelonaan muuttoon on aikaa tasan kaksi viikkoa. Kahden viikon päästä meitsin pitäisi siis ottaa Vuelingin lento kohti Barcelonaa, jossa mulla näillä näkymin on muuttovalmis kämppä odottamassa. Tässä kohtaa tosin kämppä on vähän harhaanjohtava nimitys, kun asumukseni tulee kuitenkin olemaan huone kimppakämpässä. Olen tosi iloinen kämppälöydöstä ja toivon, että sen suhteen kaikki menee nappiin. 

Nyt kun lähtöpäivä on lyöty lukkoon, pitäisi kai alkaa pakkauspuuhiin. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää itseni kanssa mistä tavaroista minun pitää luopua. Koko elämä on jälleen sullottava yhteen matkalaukkuun enkä haluaisi jättää tavaroitani Suomeen odottamaan sitä, jos joskus muutan takaisin kotimaahan. 

En nimittäin ole palaamassa takaisin. 

Kesällä luetut 1/3

Coetzee, J.M - Kesä 

Yksi sivistykseni suurimmista aukoista liittyy siihen, että olen lukenut liian vähän Coetzeen teoksia. J.M. Coetzee on palkittu etelä-afrikkalainen kirjailija, jonka nimen kuulee vähän joka paikassa. Omaelämänkerrallinen Kesä oli ensikosketukseni Coetzeen ja janoan jo nyt lisää hänen kirjoja luettavaksi.  Kesä on kaikki omaelämänkerrallisen kirjallisuuden konventiot rikkova teos: objektiivinen, röyhkeä, lyhyt ja kokeileva. Coetzee kertoo nuoruusvuosistaan Etelä-Afrikassa kolmannen kertojan välityksellä. Kolmas kertoja on mystinen Vicent, joka haastattelee Coetzeen elämään kuuluneita naisia. Näistä haastatteluista rakentuu kuva ulkopuolisesta miehestä, syrjäänvetäytyvästä mielipuolesta, joka vaikeuksien keskellä yritti löytää paikaansa rotusorron aikaisesta Etelä-Afrikasta. En tiedä miksi haluan kuvailla Kesää röyhkeäksi teokseksi, mutta jokin sen kokeilevassa tyylissä ja suorasukaisessa kerronnassa on mielestäni röyhkeätä. Coetzee kritisoi omaa ihmistuntemustaan, Etelä-Afrikan rotusortoa ja länsimaista moraalia - kaikkea sitä, minkä osana hän on elänyt ja mihin hän omaelämänkerrassaan osoittaa syyllistävän sormensa. Kesä on kuitenkin ennen kaikkea viihdyttävä ja monitulkintainen romaani, johon kannattaa mielestäni perehtyä. 

Huntington, Samuel - Clash of Civilizations

Samuel Huntigntonin Clash of Civilizations on yksi kansainvälisen politiikan merkkiteoksista, jonka lukemiseen minua kannustettiin jo fuksivuotenani. Fuksivuodestani on kulunut kolme vuotta, joten oli jo aikakin tarttua viimein tähän kirjaan, joka yliopistovuosina jäi minulta lukematta. Kv-politiikka ei ole lempilukemistani, mutta pidän siitä huolimatta Huntingtonin teksteistä hyvin paljon. Clash of Civilization on Huntingtonin tulkinta siitä, että eri kulttuurien väliset rajapinnat ovat paikkoja, joissa konfliktit käydään tulevaisuudessa. Vaikka tänä päivänä on helppo ajatella, että Huntingtonin teoria on paikkansapitävä, ainakin itse ymmärrän täysin myös sen, miksi Huntingtonin teoriaa vastaan on aika ajoin hyökätty; homogeenisiä, singulaarisia sivilisaatioita ei tänä päivänä juurikaan enää ole. Tätä kirjaa kannattaakin lukea kriittisesti. Oman kriittisen näkökulman muodostamisessa auttoi se, että luin tämän kesän aikana sattumalta erään toisen kirjan, joka oli melkoisen suora kritiikki Clash of Civilizationsia kohtaan, mikä auttoi minua saamaan laajempaa näkökulmaa tähän teokseen.

More, Thomas - Utopia

Thomas Moren Utopia viettää tänä vuonna 500-vuotis synttäreitään, joten tartuin tähän kirjaan kyseisen merkkipäivän johdosta. Utopia on nimensä mukaisesti fiktiivistä ihanneyhteiskuntaa käsittelevää utopiakirjallisuutta, mutta olisi aivan liian yksioikoista lukea sitä vain tästä näkökulmasta. Utopia sanana tarkoittaa olematonta paikkaa ja tästä lähtökohdasta käsin More tarkastelee erilaisten lakien sekä ihanteiden olemassaoloa eikä niinkään mihinkään fyysiseen paikkaan sidottua ihanteellista yhteiskuntaelämää. Utopiaa on herkullista lukea ihmisoikeusnäkökulmasta käsin. 

Rawlence, Ben - City of Thorns 

Ben Rawlencen City of Thorns aloitti minun tämän vuoden kirjakesän. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan yhtä nopeasti kuin luin City of Thornsin. Sen lisäksi, että Rawlence on tehnyt kunnioitettavan uran ihmisoikeusjärjestöjen kentällä Afrikassa, hän on eittämättä myös loistava kirjoittaja. City of Thorns kertoo ihmisistä, jotka elävät maailman suurimmassa pakolaisleirissä Keniassa. Vaikka kirjan pääosassa ovat kotimaansa sekasortoa pakeneet somalialaiset, tarina antaa myös osviittaa siitä, millaista on olla pakolaisleirin työntekijä (eikä se ole mitään herkkua). Satuin lukemaan kirjan juuri silloin, kun pakolaiskeskustelu kävi kuumimmillaan mediassa, joten tämä kirja sai minut pohtimaan pakolaisuutta afrikkalaisessa kontekstissa. Ja inhimillisemmästä näkökulmasta kuin mitä media teki. Fakta on nimittäin edelleen se, että Afrikassa on enemmän pakolaisia kuin missään muualla maailmassa ja käsittämättömän suuri määrä ihmisiä joutuu syntymään, kasvamaan, elämään ja lopulta kuolemaan pakolaisleirien epäinhimillisissä oloissa vailla minkäänlaista toivoa siitä, että he koskaan saisivat elää tavallista elämää pakolaisleirin ulkopuolella.

Roy, Arundhati - Kuuntelen heinäsirkkoja

Arundhati Roy on intialainen kirjailija sekä kansalaisaktivisti, joka kirjoittaa Intian nationalistisen hinduhallinnon epäkohdista: ihmisoikeuksien puutteesta, demokratian nimissä tehdystä sorrosta, hiljennetyistä toimittajista ja todistajista sekä turvallisuusjoukkojen miehittämästä Kashmirista. Kuuntelen heinäsirkkoja on kokoelma demokratiaa käsitteleviä kirjoituksia, joita Roy kirjoitti 2000-luvun alussa. Intian demokratia kiinnostaa minua paljon, sillä yksi mahdollinen suuntautumisvaihtoehtoni jatko-opinnoissa tulee olemaan federaalivaltioiden demokratia. Kuuntelen heinäsirkkoja on Royn kriittinen katsaus kotimaansa demokratiaan ja paikoitellen se on oikeasti hyvin puistattavaa luettavaa. Intiassa on lukuisia ihmisoikeusongelmia, uskontojen väliset jakolinjat synnyttävät väkivaltaisuuksia ja korruption syövyttämä valtapeli on puettu demokratian viittaan. Pidän Royn tavasta kirjoittaa aidon vihaista ja kantaaottavaa tekstiä, joka ei kumartele minkään muun kuin totuuden suuntaan.  

Man That You Fear

"When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed." 

Rakastan Marilyn Mansonia. Luulin jo nähneeni ja kuulleeni kaiken, mitä tämän miehen osalta on nähtävissä ja kuultavissa, kunnes jokin aika sitten löysin YouTubesta tämän vuonna 1999 julkaistun helmen. 

Osuu ja uppoaa, kuten Mansonilla on lähes poikkeuksetta tapana tehdä. 

Ulkopuoliset tunnistavat toisensa. Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi lähes koko elämäni, joten on ollut rohkaisevaa nähdä, että on olemassa muita, jotka marginalisoiduksi tulemisesta huolimatta ovat uskoneet itseensä ja pitäneet kovaa meteliä itsestään. Arvostan Mansonia suuresti muusikkona, taiteilijana ja yhteiskuntakriitikkona. 

Aloin kuunnella Marilyn Mansonia ala-asteella, näin yhden hänen keikoistaan Helsingissä vuosia sitten ja kuuntelen hänen musiikkiaan edelleen viikottain. En ole kuitenkaan edelleenkään lukenut hänen elämänkertaansa, vaikka se on usein käynyt mielessäni. Vaikka elämänkertoja luenkin paljon, olen vähän sitä mieltä, että suuret taiteilijat eivät tarvitse niitä, vaan heidän taiteensa kertoo kaiken tarvittavan. 

Hyvistä elämänkerroista saa silti antaa aina suosituksia.