Viime viikolla metsässä lenkkeilessäni näin tämän vuoden ensimmäiset mustikat. Mustikat. Eikös niiden pitäisi kasvaa vasta sitten, kun loppukesän kaiho on alkanut virrata sisällämme? Onhan tämä kesä tosin ollut monilla muillakin tavoin erikoinen. Olen elänyt patongilla ja hedelmillä, lukenut vähintään yhden kirjan joka viikko ja valvonut yöni miettien sitä, että tämä kesä saattaa olla viimeinen kesäni Suomessa. Olen nähnyt ylä- ja alamäkiä, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.
En edelleenkään tiedä, mihin elämä tulee minut kuljettamaan. Se on kuitenkin varmaa, että ylä- ja alamäkiä pääsen näkemään vielä paljon. Enää en kuitenkaan halua katsoa taaksepäin, vaikka peruutuspeilistä näkyisikin enää vain töyssyisen tien huiput - olenhan saavuttanut elämässäni kaiken sen, mitä nuorempana halusinkin. En kuitenkaan koskaan olisi osannut kuvitella, että omien unelmieni toteuttamisen jälkeen elämäni näyttäisi tältä; pirstaleisilta luvuilta tarinassa, jossa jokaisen unelman toteuttamisella on ollut pirun kova hinta.
Mitä sitä kuitenkaan kieltämään - nautin itseni haastamisesta, epäonnistumisten yli kipuamisesta ja siitä, että olen valinnut eläväni elämäni rehellisenä itselleni. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tiedän selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin millaista elämää haluan elää.
Tulkaa mustikat, kellastuneet lehdet tai vaikka lumisade, sillä minua te ette enää pelota.
No comments:
Post a Comment